Aina saa alkaa alusta

Anteeksiantaminen ja -saaminen ovat kristinuskon tärkeimpiä asioita. Ne liittyvät Jeesuksen tehtävään, Jumalan ja ihmisen väliseen suhteeseen ja myös jokapäiväisiin ihmissuhteisiimme. Mutta keskeisyydestään huolimatta ne ovat asioita, joiden kanssa me ihmiset joudumme tekemään todella paljon töitä. Usein saamme huomata, että loppuviimein kumpikin näistä ovat todella vaikeita, mikä näkyy jo Raamatunkin lehdiltä.

Esimerkiksi opetuslasten ja muiden suista lähtivät mm. seuraavantyyppiset kysymykset: Kuinka monta kertaa Jumala jaksaa armahtaa? Vaikka on saanut monta kertaa anteeksi, niin taas sitä kuitenkin epäonnistuu ja lankeaa uudelleen. Kuinka monesti voi pyytää Jumalan apua aina samoihin asioihin? Missä vaiheessa hän sanoo, etten enää kelpaa?

Uskon, että nämä ajatukset olivat tuhlaajapoikakertomuksen nuoremmalle veljelle (Luuk. 15:11-32) hyvinkin tuttuja. Hän tuli takaisin kotiin tietämättä, mikä häntä odottaa, mutta oli jo valmistautunut siihen, että isä ei ottaisi häntä enää lapsekseen, vaan työläiseksi. Pelot olivat kuitenkin turhia, sillä isä juoksi jo kaukaa ottamaan vastaan poikaa (häpäisten samalla itsensä, koska tuossa kulttuurissa vanhemmat miehet eivät juosseet). Poika oli niin rakas, että kaikki oli anteeksi annettu, sekin mitä poika ei edes osannut katua!

Jeesuksen vertauksessa on kuitenkin toinenkin puoli: Tuhlaajapojan vanhemman veljen oli hyvin vaikea sulattaa isänsä suurta armoa. Hän närkästyi ja pohti, että millä oikeudella tuo tuhlari tuli takaisin kuluttamaan hänen perintöosaansa!

Tässä tulee toinen näkökulma anteeksiantamiseen. Meidän ihmisten ei aina ole helppo ottaa tuhlaajapoikia vastaan. Joskus tuntuu niin väärältä, että kaiken voi saada anteeksi, ilman mitään hintaa. Etenkin jos Jumalan armo kohtaa jotain, joka on loukannut meitä tai jota olemme katsoneet nenänvarttamme pitkin ”syntisenä”.

Mutta entä jos tilannetta katsookin tuhlaajapojan näkökulmasta ja tajuaa, että sama armohan kohdistetaan meihin kaikkiin. Vaikka olisimme olleet miten hukassa tahansa, kelpaamme aina kotiin Isän Jumalan luokse. Hänen armonsa riittää. Jeesuksen sovitustyö koskee kaikkia ihmisiä – aivan kaikkia. Myös niitä, jotka tulevat aina uudestaan pyytämään apua samoihin virheisiin. Jumala suorastaan ”tuhlaa” armoaan meihin. Kaikki saavat tulla ja synnit annetaan anteeksi niitä pyytäville!

Rippi – unohdettu  lahja?

Syntien anteeksiantamukseen ja uudelleen aloittamiseen liittyy oleellisesti eräs sana, jota emme käytä enää niin usein: rippi. Evl.fi -sivuston ”Aamenesta Öylättiin” sanasto kuvaa rippiä seuraavasti: ”Rippi kirkon pyhä toimitus, jonka Kristus on asettanut ja jossa saadaan syntien anteeksiantamus. Ripissä ihminen tunnustaa syntinsä ja saa synninpäästön.”

Tuo lyhyt kuvaus kertoo oleellisen: rippi on syntien anteeksipyytämistä ja niiden anteeksi saamista, eli juuri kristinuskon ydintä! Tästä näkökulmasta on melko itsestään selvää, miksi aikoinaan Lutherkin korosti ripin merkitystä suuresti. Saamme turvata ja luottaa Kristuksen täytettyyn työhön ja uhriin: Hän on kantanut koko maailman synnit yhdellä kertaa.

Ripittäytyminen poikkeaa esim. iltarukouksen ”normaalista synnintunnustuksesta” siinä, että siihen kuuluu oleellisena osana toinen ihminen ja julkinen synninpäästö. Ripittäytyvä ihminen tunnustaa syntinsä, ja joku toinen ihminen julistaa hänelle hänen syntinsä anteeksi. Perusteena tälle on ns. ”avainten valta”, Kristuksen palvelijan valta antaa syntejä anteeksi. Ripin ja avainten vallan perustuksena ovat Jeesuksen omat sanat Matteuksen ja Johanneksen evankeliumeissa:

”Jeesus sanoi Pietarille: ’Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.’” (Matt. 16:19)

”Jeesus sanoi opetuslapsilleen: `Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.’” (Joh. 20:22–23).

Rippi käytännössä

Luterilaisessa kirkossa rippi voidaan jakaa kahteen eri ryhmään: yksityiseen rippiin ja yhteiseen rippiin. Yksityinen rippi on sitä, kun tunnustamme syntimme jollekin toiselle ihmiselle kahdenkeskisessä keskustelutilanteessa. Kyse on usein sielunhoidollisesta tilanteesta, jossa syntiensä vuoksi kipuileva ihminen hakeutuu toisen kristityn luokse saamaan omalle tunnolleen apua. Kahdenkeskisessä keskustelussa hän saa purkaa sydäntään ja kuulla synninpäästön ilman pelkoa, että hänen henkilökohtaiset asiansa lähtisivät leviämään.

Yksityisen ripin rinnalla kulkee yhteinen rippi, joka on tärkeä osa jumalanpalvelusta. Siinä seurakunta hiljentyy yhdessä Jumalan eteen ja tunnustaa syntinsä. Synnintunnustuksen jälkeen pappi lukee synninpäästön, joka koskee jokaista läsnä olevaa seurakuntalaista.

Rippisalaisuus

Rippisalaisuus eli vaitiolovelvollisuus kaikista ripissä esille tulleista asioista velvoittaa jokaista ripin vastaanottajaa. Ehdoton tämä vaitiolovelvollisuus on papeilla ja lehtoreilla. Pappi tai lehtori ei missään tilanteessa saa ilmaista sielunhoidollisessa tilanteessa tai ripissä hänelle uskottua asiaa eikä myöskään sitä henkilöä, joka hänelle on uskoutunut. Muiden seurakunnan työntekijöiden kohdalla vaitiolovelvollisuus on ehdoton, ellei asiakkaan suostumus oikeuta tai laki (esim. lastensuojelulaki) velvoita työntekijää antamaan asiasta tietoa.

Jos ripin vastaanottaa toinen seurakuntalainen, häntä sitoo moraalinen eli yleisen tavan ja käytännön mukainen vaitiolovelvollisuus. Tämä vaitiolovelvollisuus koskee myös riparien isosia, eli teidän tulee pitää teille kerrotut asiat salaisina. Mutta koska leiriläiset ovat alaikäisiä ja leirin ohjaajat ovat heistä – ja samalla myös teistä! – vastuussa, pitää isosen kertoa myös ripissä/sielunhoidossa esille tulleista asioista ainakin kolmessa tapauksessa:

1. jos joku tunnustaa rikkoneensa lakia (aiheuttaen vahinkoa tai vahingoittaen muita)
2. jos häntä vastaan on rikottu (esim. seksuaalinen hyväksikäyttö)
3. jos hän aikoo vahingoittaa itseään (esim. itsemurha-aikeet)

Vastuu ei koskaan leiritilanteessa ole teidän vaan ohjaajien, ja teillä on velvollisuus kertoa kuulemastanne ohjaajalle. Älkää siis kantako turhia taakkoja tässäkään asiassa. Yleisesti ottaen teille voisi antaa ohjeeksi, että jos yhtään mietityttää, että kannattaisiko tästä sanoa, niin sanokaa. Vaikka aluksi niin, ettette kerro kenestä on kyse. Tärkeintä on, että te ette itse kaadu toisen auttamisen taakan alle.

TEHTÄVÄT:

1. Mitäpä kuuluu?
2. Pohdi hetki sitä, millaisissa tilanteissa anteeksi saamisella tai antamisella on ollut sinulle jotenkin erityisen suuri merkitys. Kerro lyhyesti jostain. (Huom. tahdon varmuuden vuoksi painottaa, että sen ei todellakaan tarvitse olla se ”ensimmäinen, mikä tulee mieleen” tms. Eli saat ihan itse päättää, et mistä olet valmis ja halukas jakamaan.)
3. Miten ripareilla ja muilla leirillä voisi rohkaista ihmisiä yhä enemmän pyytämään myös toisiltaan anteeksi ja antamaan anteeksi toisilleen?
4. Pitäisikö ripin käyttöä lisätä kristittyjen elämässä? Olisiko siitä mielestäsi hyötyä vai haittaa?
5. Jos leiriläinen tai isoskaveri ripittäytyy sinulle tai käytte luottamuksellisen keskustelun, mitkä seuraavista asioista kertoisit ohjaajille? Perustele vastauksesi.
   1. Leiriläisen seurustelusuhde on mennyt poikki, koska hän on pettänyt tyttö/poikaystäväänsä.
   2. Leiriläinen on varastanut kerran ennen leiriä kaupasta jotain.
   3. Leiriläistä ahdistaa olla kotona ja hän kiusaa pikkuveljeään/siskoaan.
   4. Leiriläinen kertoo opettajansa lähentelevän häntä.
   5. Leiriläinen tunnustaa viiltelevänsä itseään, myös leirillä.
   6. Leiriläinen kertoo valehtelevansa kavereilleen usein.
   7. Leiriläinen puhuu sinulle pahaa toisista leiriläisistä.
6. ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” (Room. 9:16) Millaisen toivon tämä raamatunkohta antaa kaikille, jotka miettivät, että voivatko enää tulla Jumalan eteen ja saada anteeksi?
7. Haluatko jakaa meidän tiimin rukoiltavaksi jotain rukousaiheita?

RAAMATUNLUKUOHJELMA:

vko. 2: 1.Kor. 1-2
vko. 3: 1.Kor. 3-4
vko. 4: 1.Kor. 5-6
vko. 5: 1.Kor. 7-8
vko. 6: 1.Kor. 9-10