Maastamme löytyy monia ihmisiä, jotka ovat rippileirillä tai sen jälkeen löytäneet yhteyden Jumalaan, mutta jotka ovat myöhemmin vieraantuneet siitä. Leirillä tai nuortenilloissa kristinuskon asiat, Jumala, rukous, Raamattu, oma usko ja muut tuntuvat luonnollisilta, turvallisilta ja henkilökohtaisilta, mutta myöhemmin, erityisesti opiskelemaan lähtiessä, arki syö nuo kokemukset ja usko jää taka-alalle ja hiipuu. Oliko kyse vain leirihengen ja yhteisön luomasta tunteesta ja kokemuksesta vai sittenkin jostain syvemmästä? Ja jos jälkimmäisestä, niin mikä meni pieleen?

Usko on pohjimmiltaan suhde Jumalaan, mikä kuvaa sitä aika hyvin ja monipuolisesti. Ihmissuhteen tavoin usko on kanssakäymistä meidät luoneen taivaallisen Isän kanssa. Se on toivomista, luottamusta, asioiden kertomista ja turvaa. Jumalasuhteen suurin haaste on siinä, ettemme voi kohdata Jumalaa samalla tavalla kuin muita ihmissuhteitamme. Kaverien, ystävien ja perheenjäsenten kanssa voi jutella kasvoista kasvoihin, heille voi soittaa, heidän kanssaan voi jutella somessa ja heidän kanssaan voi tehdä asioita. Jumala taas on salattu.

Heprealaiskirjeessä sanotaankin: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11:1) Toisin sanoen usko on salatun Jumalan tuntemista, hänen tekojensa näkemistä maailmassa, hänen äänensä kuulemista Raamatussa jne. Asioita, joita Pyhän Hengen pitää saada meissä aikaan.

Jumalan salattu luonne asettaa jumalasuhteelle myös haasteen siinä, miten sitä pitäisi hoitaa. Tiedämme ihmissuhteittemme kautta varmasti sen, että jos kavereita ei koskaan näe, suhde heihin heikkenee ajan myötä. Ihmissuhde tarvitsee kanssakäymistä ja hoitoa, jotta se pysyy terveenä ja toimivana.

Miten uskoa hoidetaan?

Mutta miten suhdetta Jumalaan voidaan ylläpitää, kun hän on kerta salattu?

Muistat ehkä rippikoulustasi vertauksen uskosta pöytänä, tuolina tai autona, jolla on neljä jalkaa/pyörää: Raamattu, rukous, sakramentit ja seurakuntayhteys. Ne ovat tässä avainasemassa.

1. Raamattu on näistä ensimmäinen. Se on Jumalan sanaa. Ts. se, mitä Jumala on tahtonut itsestään meille kertoa. Sieltä voimme oppia lisää hänestä ja siitä, mitä hän oikein tahtoo meistä ja toivoo meille.
2. Toisena tulee rukous, jota on kutsuttu ihmisen sielun hengittämiseksi. Yksi upea raamatunkohta rukouksesta on Fil. 4:6-7. Sieltä voit lukea siitä, mitä rukous parhaimmillaan saa meissä aikaan!
3. Kolmantena on ehtoollinen. Se hoitaa meitä ja meidän uskoamme siinä, että siinä pääsemme Jeesuksen kanssa ihan fyysisesti kosketuksiin, kun hän on itse läsnä ehtoollisaineissa.
4. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä on seurakuntayhteys. Olemme siinä samalla osa Kristuksen ruumista, koko maailmanlaajuista Kirkkoa (isolla K:lla) ja omaa pienempää paikallista seurakuntaamme. Seurakuntayhteys on tärkeää siksi, että meillä olisi elämässämme muita ihmisiä, joiden kanssa puhua uskonasioista, kasvaa kristittynä ja jakaa asioitamme hengellisten asioiden parissa. Samalla seurakunta tuo meidän elämiimme ihmisiä, jotka rukoilevat meidän puolestamme ja joiden puolesta saamme sitten itsekin olla rukoilemassa. Monet ovat sanoneet, että heille seurakuntayhteyttä ovat Vuokatinrannan leirit. Se on toisaalta hienoa, että leirit saavat ja voivat olla niin tärkeitä ja hyviä, mutta samalla ajattelen, että leirit eivät saa olla ainut seurakuntayhteytemme. Koska silloinhan olemme toisten kristittyjen kanssa vain muutaman kerran vuodessa. Siksi säännöllinen toiminta ja seurakuntayhteys on niin tärkeää.

Nämä ovat kaikki keinoja, jotka uudistavat ja ylläpitävät meidän uskoamme ja samalla ne ovat myös väyliä, joiden kautta Jumala voi tulla hoitamaan ja uudistamaan meitä.

Uskon tasapaino

Yksi uskonelämän tärkeimmistä, mutta samalla vaikeimmista asioista on tasapainon löytäminen Jumalan lain (eli Jumalan pyhyyden vaatiman tahdon/käskyjen) ja evankeliumin (eli Jumalan armon) välillä. Toisaalta Jumalalla on tahto, jonka hän on ilmaissut Raamatussa ja osa sitä tahtoa on, että me hoidamme uskoamme ja elämme kristittyinä niin kuin hän on määrännyt. Mutta sitten taas toisaalta: me emme koskaan pysty siihen täydellisesti, siksihän Jeesuksen piti syntyä maailmaan.

Ja se luo samanaikaisesti ristipaineen ja ristiriidan. Toisaalta tiedämme, että meidän pitäisi tehdä monia asioita. Meidän pitäisi lukea Raamattua, rukoilla, käydä kirkossa ja välttää syntiä. Meidän pitäisi elää niin kuin Jumala tahtoo. Meidän pitäisi muistaa häntä enemmän arjessamme.. Mutta me emme pysty siihen niin hyvin, kuin mitä Jumalan täydellisyys vaatisi.

Ja se johtaa yleensä kahdenlaiseen lopputulokseen. Joko me ahdistumme siitä, ettemme riitä Jumalan pyhyyden edessä ja luomme uskosta itsellemme taakan, jolla yritämme tehdä itsestämme Jumalalle edes hiukan kelpaavampia. TAI sitten eksymme toiseen laitaan ja toteamme, että kun kerta kaikki on armosta, niin ei meidän oikeastaan tarvitse tehdä mitään. Ei tarvitse käydä kirkossa, lukea Raamattua, rukoilla, tehdä  hyvää lähimmäisille jne. Tämän ajatuksen vaarallisin ansa on siinä, että sehän on osin totta! Pelastuksen näkökulmasta meidän ei tarvitse tehdä noita. Kristuksen armo riittää. Mutta sitten taas toisaalta uskonelämän näkökulmasta meidän taas tarvitsee!

Yksi vertaus tästä voisi olla sinun kansalaisuutesi. Sinä olet Suomen kansalainen ja se tuo oikeuksia. Jos olet syntynyt Suomessa ja sinulla ei ole muun maan kansalaisuutta, sinä et voi menettää kansalaisuuttasi millään tavalla. Se on siis oikeus, joka seuraa sinua riippumatta siitä, mitä teet tai missä olet. MUTTA kansalaisuus tuo myös velvollisuuksia. Muutamia mainitakseni sinulla on esim. oppivelvollisuus ja työssäkäyvänä sinun on maksettava veroja. Jos et hoida näitä, saat niistä rangaistuksen. Samoin meidän lakiemme rikkomisesta. Eli vaikka et menetä kansalaisuuttasi, on lakien rikkomisella kuitenkin seurauksia, jotka voivat vaikuttaa elämääsi hyvinkin suuresti.

Uskonelämään verrattuna näkisin tuon niin, että pelastus on tosiaan armosta. Taivaspaikkaa ei voi ansaita millään muulla tavalla, kuin Jeesuksen armoon turvautumalla. Mutta samalla se taivaspaikka – usko – tosiaan tuo myös velvoitteita. Eri kysymys on sitten se, mitä tapahtuu jos rikomme niitä. Siinä saamme taas turvautua armoon, mutta epäonnistuminen on eri asia kuin se, ettei edes yritä.

Tärkein muistettava

Kiteytettynä armo != lupa laiskotella ja samalla usko != taakka. Helppo yhtälö, eikö? Tästä syntyy se aiemmin mainitsemani ristiriita tai ristipaine. Mitä minun sitten pitää oikein tehdä?

Lyhyesti ja ytimekkäästi: elää Jumalan kanssa. Älä sorru pitämään Jumalaa itsestäänselvyytenä, jonka voi tunkea varaston takanurkkaan ja napata sieltä silloin, kun jaksaa. Mutta älä myöskään sorru ajattelemaan Jumalaa olkasi yli seuraavana tuomitsijana, joka kyttää alati sitä, rukoiletko nyt varmasti tarpeeksi…

Siinä mielessä uskonelämähän on ihan niin kuin mikä muukin (ihmis)suhde. Jos et ole koskaan tekemisissä toisen kanssa tai jos otat hänet itsestäänselvyytenä, se suhde tulee todennäköisesti kuihtumaan. Jos taas vietät aikaa säännöllisen epäsäännöllisesti toisen kanssa. Kuljet hänen kanssaan, kerrot ja vastaanotat kuulumisia jne., niin se suhde kestää paljon todennäköisemmin.

Olette aiemminkin varmasti kuulleet sitaatin ”Tule siksi, joka jo olet.” En tiedä, kuka sen on keksinyt, mutta se on todella hyvä! Toisin sanoen: elä kristittynä, pyri noudattamaan Jumalan tahtoa, rukoile, lue Raamattua ja käy kirkossa ja seurakunnan toiminnassa, mutta älä siksi, että sinusta tulisi niiden kautta Jumalalle kelpaava kristitty, vaan siksi, koska olet jo sellainen ja jotta pysyt sellaisena! Kristittynä eläminen onkin itse asiassa armossa oppimista. Me saamme elää, me saamme epäonnistua ja me saamme kasvaa Pyhän Hengen kasvattaessa meitä kristittyinä.

Rukoilemme, että eläisitte Herralle kunniaksi ja kaikessa hänen mielensä mukaan ja että kantaisitte hedelmää tekemällä kaikkea hyvää ja kasvaisitte Jumalan tuntemisessa. Kol. 1:10

Matkalla iankaikkiseen elämään kestää se, joka tunnustaa, ettei omassa voimassaan kestä. Me tarvitsemme Jumalaa päästäksemme perille ja siksi on tärkeää pitää jumalasuhteensa kunnossa. Jumala ei pakota ketään olemaan yhteydessä Häneen. Hän ei pakota sinua lukemaan Raamattua, olemaan yhteydessä toisiin kristittyihin tai rukoilemaan. Mutta silti ne ovat äärimmäisen tärkeitä siinä, että pysymme yhteydessä Jumalaan ja muistamme armon suuruuden. Sen, että kristittynä eläessämme saamme nauttia elämästä päivä kerrallaan ja jättää joka päivä kaikki syntimme ja rikkomuksemme Jumalalle ja turvata Jeesuksen tuomaan armoon. Jumala – uskon antaja – pitää meistä huolen.  Kun me emme jaksa, hän jaksaa.

TEHTÄVÄT:

• Kerro vähän, mitä sinulle kuuluu? Miten uusi vuosi on lähtenyt liikkeelle ja miten joulu meni?
• Miten sinä hoidat uskonelämääsi juuri nyt? Onko se helppoa vai vaikeaa? Miksi?
• Miten voisit olla kertomassa esimerkiksi isosille tai leiriläisille uskonelämän hoitamisesta?
• Entä mitkä ovat olleet kolme suurinta oivallustasi Raamatun ja/tai uskon parissa?
• Oletko jakanut niitä myös muille? Ja onko uskosta helppo puhua tai jakaa kaverien kanssa?
• Onko sinulla erityisiä rukousaiheita?